MaNonin MaMie, äidinäiti, oli sotalapsi. Hän joutui pakenemaan 12-vuotiaana ja sai tutustua suomalaiseen uusmaalaiseen kulttuuriin ja opetella eritnäisiä selviytymisstrategioita. Kielikin piti opetella uudelleen - jos ei halunnut kuulla irvailua. Kokemus on ollut ikimuistoinen, pakoa kestänyt kohta 80 vuotta. Sinikka, aito pikku viipuritar, pakeni mukana, ainoa lapsuusmuisto, joka on nyt seuranamme.MaNonin MaMan, äiti, eli minä, sain lähteä tutustumaan vieraisiin kulttuureihin jo alle kouluikäisenä. Yksin lähdin lukiolaisena. Stipendi turvasi matkan, kieli piti opetella ja irvailuakin joutui jonkin verran sietämään, koska kaikki äänteet eivät olleet niin puhtaita kuin kuulija, hostsisareni - suomalaisten vanhempien ulkomailla syntynyt lapsi - olisi halunnut. Mutta kokemus kannusti opiskelemaan lisää.
MaNon saa lähteä omasta vapaasta tahdostaan tutustumaan kieleen, jota on opiskellut yhdeksänvuotiaasta, ja kulttuuriin, johon on saanut tutustua jo lukuisilla matkoilla. Silti varmasti jännittää ja sopeutumisessa on vaiheita. 16/17-vuotias on olevinaan niin aikuinen, mutta sisimmiltään edelleen se pieni, lapsi, joka hakee ympäristönsä hyväksyntää, vahvistusta kuulumisestaan yhteisöön.Edelleen on myös lapsia, joiden kulttuuriintutustumismatkat ja kielenopiskelut eivät välttämättä ole vapaaehtoisia. Joiden leimautuminen ei ole aivan yksinkertaista ja jättää jälkensä myös seuraavaan polveen.
Un enfant, ce monstre que les adultes fabriquent avec leurs regrets.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti