PASSENGER - ÉTRANGÈRE - SIVULLINEN

I am a passenger
And I ride and I ride I ride
through the city's backside
I see the stars come out of the sky 

Yeah, they're bright in a hollow sky 

You know it looks so good tonight
Iggy Pop - Passenger

David Bowie - StarMan

MaNon vaihtoi luokkaa koulussa, jossa tuskin ehti aloittaa kuukausi sitten. Syy oli joidenkin luokkakaverien törkeä käytös:
- Mitä sä täällä teet. - Mee kotiis. - Miksetsä osaa ranskaa.
On aivan turhaa selitellä:
- Olen vaihto-oppilas. - Kansainvälistyn: Opin ranskan kieltä, kulttuuria, arkipäiväistä jauhantaa.
- KYLLÄ: Menen kotiini, heinäkuun yhdeksäntenä 2017.
- Valitettavasti osaan ranskaa hiukan rajallisemmin (toistaiseksi) kuin sinä, koska se ei ole äidinkieleni, jota osaan täydellisesti. Sen lisäksi osaan sinua merkittävästi paremmin englantia ja esimerkiksi ruotsia - kieltä, josta et ehkä ole edes ikinä kuullutkaan, vaikka kyseinen maa oli aikoinaan Euroopan suurvalta ... ja jonka kuningassuku on Napoleonin, tu connais le mec, marsalkan jälkeläisiä...

Toisaalta Ranskan lukion ns. kirjallisuuslinja on pahimmillaan varsinainen rääpekakku, keräilyerä niille tyypeille, jotka eivät muualle pääse, muuta jaksa. Siinä seurassa ei ehkä tunne oloaan kovin tervetulleeksi kaikissa kouluissa.

Kun muinoin lukiolaisena pääsin Pohjola-Nordenin vaihtarina käymään Ruotsissa, häkellytti visiitti vuosikymmenet siellä asuneeseen ruotsinsuomalaisperheeseen: Postiluukusta kolahti Apu ja Seura, bastussa baadattiin ja viikonloppuna festattiin, kotona puhuttiin suomea, jota oli välillä vaikea tajuta - ei niin, etteikö sitä olisi ymmärtänyt, vaan koska se kuulosti niin kököltä - ei-mitään-kieleltä - sanat olivat välillä niin elähtänyttä suomea, välillä ruotsia, lauserakenteet sekamelskaa, ääntäminen milloin mitäkin - sekoitusta.

Hesarissa oli juttu suomalaisnaisesta, joka opettaa Kiinassa kiinalaisille suomea: Yksi suurimmista häkellyksen aiheista on kirjakielen ja puhekielen eroavuus: Pitäisi osata KAKSI eri kieltä. Ehkä. Mutta kun kyse ei ole pelkästä kielestä: Vastaavasti Hesarissa oli myös juttu japaniksi hengittävästä suomalaissyntyisestä nuoresta miehestä, joka on kasvanut aasialaisessa kulttuurissa suomalaistaustaisena lapsena: Kieli ei ole vain sanat vaan pitää osata koodia, jolla toimitaan eri tilanteissa. Jos sitä ei hallitse, ajelehtii ulkopuolisena.

Kielen taju on outo: Olen aina ollut papukaija, joka on nopeasti oppinut toistamaan kiitettävällä intonaatiolla kaikki pakolliset fraasit. Moni natiivi on luulotellut, että ymmärrän enemmänkin - mikä on vain vaikeuttanut tilannetta. Perusteiden jälkeen alkaa kompurointi: Pitäisi osata kertoa, mitä mieltä OIKESTI jostain on. Mitä se on se mitä se on... - ou comme les français le disent: que est-que c´est...
Mitä enemmän jotain kieltä opiskelee, sitä syvemmällä suossa tuntee olevansa.  Osaan sanoa kymmenellä kielellä kiitos... ja sen jälkeen olen oppinut useammalla kielellä sanomaan vaikka mitä, mutta edelleen, mikä on se OMA kieli - mitä enemmän opiskelee ja oppii, sitä epämääräisemmäksi tulee olo:
Kieli on vain apuväline, jota käytän sanoakseni sen mitä oikeaksi tunnen. Jollain kielellä se kuulostaa oikealta, toisella falskilta. Riippuu tilanteesta, henkilöistä, ympäristöstä... Pienetkin vivahteet korostuvat, sinnepäinkieli kuulostaa pahalta. Oma kieli on joskus sanoja, joskus kuvia, värejä. Joissain kielissä on satoja sanoja jollekin ilmiölle, jota toinen ei tunne lainkaan.

Tavallaan kadehdin niitä ihmisiä, jotka vain sanovat jollekin kivalle tyypille I love you and happy ever after tai jotain sinnepäin... ja vähät välittävät, että yhteistä puhekieltä ei ole - kehonkieli ja fyysinen veto riittää toisille.

Vaikka on opiskellut vuosia, voi joutua tilanteeseen, joka vetää maton jalkojen alta:

    Kun oma nimi muuttuu 

- avioliiton myötä tai muusta syystä vaihdat tai muutat nimeäsi ja pitäisi ketterästi tavata ja kompastutkin vanhaan... koko identiteetti on koetuksella

    Kun vuosituhat vaihtuu 

- ei enää mennäkään "sillä samalla" - eikä se uusi kuulosta yhtään luontevalta

    Kun viestintä muuttuu 

- et enää kirjoitakaan kirjeitä vaan pitäisi väsätä email ja mietit sille oikeata fraasitusta - puhumattakaan mitä ovat eri kielillä hashtag, slash, ampersand...

Mitä mieltä muut on meistä?
Suomalaiset jahkaavat ja pyörittävät ja valmistelevat, kyllästymiseen asti.
Vaan entä kun ne muut vähät välittävät: Rien ne m'intéresse plus que cela.
En viitsi kirjoittaa suoremmin...

Samantekevää. 
Miltä tuntuu olla samantekevä? Pahalta. Kun kukaan ei ikinä ole kuullutkaan, eikä todellakaan edes välitä kuulla, koska ça ne m´interesse pas -  mitä siihen voi sanoa - epäkiinnostava, ok.

Ulkopuolinen. Matkustaja. Turisti.
Tyyppi, jolla on rahaa ostaa elämyksiä. Mutta joka ei ole natiivi. Outsaideri. Se "kiva"? maskotti.

Kun puuttuu henkilökohtainen jokapäiväinen ympäristö. Perusjutut sujuu, joo, mutta kaikki syvällisempi puuttuu. You can ´t buy love? Or can you?
Kun ei osaa niitä alkeellisia asioita, joita pikkulapset oppivat ensi vuosinaan.

Kun ei osaa mitään kieltä kunnolla.
Kun inglis alkaa ärsyttää ja fransee on sitä samaa ouiouita.
Kun teoreettinen pilkuttava tekstintulkinta allkaa TYMPIÄ.
Kun olet lukenut jotain kieltä yli kymmenen vuotta ja silti tunnet olevasi ulkopuolinen.
Koska kieli ei ole vain sanoja.
Koska voit tuntea olevasi ystävä jollekulle ilman että teillä on edes mitään yhteistä kieltä.
Ja toinen ei halua olla sinun kanssasi missään tekemisissä, koska yhteinen kieli, jota kumpikin sujuvasti puhutte, ei sisällä mitään yhteistä intressiä.

Kieli on pelottava mahti, joka avaa ja sulkee valtavasti mahdollisuuksia. Mitä enemmän eri kieliä olen opiskellut, sitä pahemmin tunnen kääriytyväni johonkin alkuytimeen - hienovaraisiin vivahteisiin, vihjauksiin, leikittelyihin. Miten kukaan ikinä voisi omaksua sen kaiken kaikilla kielillä - hengittää sitä kieltä.

MaNonilla on vaikeat ajat. Yritän lohduttaa, tunnen kyvyttömyyteni. Miten muka minä voisin auttaa, kun itsekin olen vasta jossain lähtötelineillä?

They pulled in just behind the bridge
He lays her down, he frowns
Gee my life's a funny thing, 
am I Still too young?

David Bowie Young Americans

PIKKUISOSISKO

tasan viisitoista vuotta sitten, Sibeliuksen syntymäpäivänä, 8.12. sinusta tuli

 la sœur aînée

tänä vuonna sait myös/vihdoin pikkusiskon - ranskalaisen sellaisen
ja kaupan päälle pari ranskalaista isoveljeä - sinustakin tuli lopulta pikkusisko !

la petite sœur

KOLME - SOTA VAI RAUHA?

Virkeä, hyväkuntoinen tyttö. Yöt nukkuu paremmin. Paino nousee hyvin. 5640 g 58,5 cm, (päänympärys) 40,4 cm Th P.Wiksten 16.2.2000

Toissapäivänä tuli tasan kolme kuukautta MaNonin lähdöstä. Ja vähän aikaa sitten tuli eka kuukausi Heyrieux´ssa täyteen. Eilen skaipattiin pitkä rupeama. Tuntui, että pitkästä aikaa pystyttiin juttelemaan muutakin kuin vain pakollista - ihan liikaa ollut selvitettäviä ongelmia (pankkikortti, perheenvaihto, paketit jotka ei kulje...)

Ihmisistä, ihmissuhteista, maailmankuvasta, arvoista... Tuntuu, että etäisyys tekee välillä tosi hyvää, näkee asiat aivan eri tavalla. Osaa arvostaa kaikkea sitä, mitä on ja myös sitä, mitä ei ole. Toisaalta tuntuu, että vaihto ei ollenkaan sovi kaikille, on sen verran vaativa. Toisaalta se olisi todella opettava kaikille: Miten pärjätä, kun mikään ei olekaan itsestään selvää vaan joutuu oikeasti tekemään koko ajan töitä selvitäkseen alkeellisimmistakin asioista. Vaikka vastaanottamassa olisi ihmisiä, jotka haluavat auttaa. Eivät nekään kaikki ymmärrä sinua tai ajatuksiasi ja ole samaa mieltä siitä, mikä sinulle kuuluu tai miten sinun pitäisi käyttäytyä. Puhumattakaan ne, jotka alun perinkään eivät ole erityisesti halunneet sinua - miten vähintäänkin yrität tulla siedettävästi toimeen.

Väistämättä tulee jälleen kerran mieleen Euroopan tämänhetkinen tila ja pakolaiset: Jotkut lähtevät tai lähettävät lapsensa matkaan paremman elämän toivossa. Mitä se parempi elämä on? Suomalaisen vaihtarin äiti miettii hyvää kielitaitoa, kansainvälistymistä, ihmissuhteita, henkistä rikastumista... Taloudellinen turva on jo, vaihtariksi ei lähdetä ilman riittävää pääomaa tai stipendiä, joka on osoitus demokraattisen yhteiskunnan toimivuudesta. 

Jossain toisessa maassa on myös pakko olla  hankittuna matkarahaa, tavalla tai toisella: Ei ihmissalakuljettajat myönnä stipendejä saati kuljeta ilmaiseksi - harjoita hyväntekeväisyyttä. Epämääräinen roudaus kustantaa TUHANSIA euroja. Jos syystäkin kritisoidaan joitain vaihtarijärjestöjä eduntavoittelusta - mikä kuitenkin on ymmärrettävää koska kyse on kuitenkin julkisesti  LIIKETOIMINTAA harjoittavista yrityksistä - niin se on loppupeleissä valant des clopinettes kun tämän päivän liikuttelun tosibisnekseen verrataan. 

Upeaa kansainvälistymistä Pariisin Stalingradin metroasemalla syksyllä 2016. Sen jälkeen kun Jungle de Calais suljettiin, Pariisi on noussut entistä koreampaan kansainväliseen kukoistukseen. Mitä näiden alaikäisten äidit ovat miettineet? Mikä voi olla heidän lastensa tulevaisuus? Kielitaito - EIVÄT kuulemma halua jäädä Ranskaan, haluavat Britanniaan - oletuksena siis fluent English kunnossa. Checked. Kansainvälisyys, takuulla kunnossa kun niin monen maan läpi pakko matkustaa. Checked. Ihmissuhteita. Aivan takuulla pääsevät tekemisiin todella monenlaisten ihmisten kanssa, mukaanlukien kierot kusipäiset rikolliset, se vasta kasvattavaa on, jos  niistä hengissä selviää. Checked. Henkinen rikastuminen? Onhan se ihan kivaa, mutta ensin pitäisi rikastua ihan ilman henkistymistä. Elättää koko suku, tai vähintään perhe, joka ei ole ihan pieni. Ei ihan kevyt taakka kannettavaksi alaikäiselle.

Väkisinkin miettii myös kaikkia niitä suomalaisia, joita lähetettiin Ruotsiin ja Tanskaan sotalapsiksi. Haluttiin hyvää, haluttiin parasta, aiheutettiin elinikäiset traumat? Niin ainakin aika moni on jälkikäteen, aikuisena kuvannut. Parivuotias - alakouluikäinen - oppii tietenkin kielen suhteellisen nopeasti, mutta jos on yhdessä kulttuurissa kasvanut ja sitä ei toisessa arvosteta, kuinka pahat arvet se voi aiheuttaa? 

Entä sitten seitsentoistavuotias? Joka ihan itse on halunnut lähteä - tosin aivan älyttömän hypetyksen hyväuskoisena hölmönä nielleenä? Vasta jälkikäteen on tullut luettua kaikkea sitä skeidaa, jota teinipalstoilla pyörii: Kuinka MIELETÖNTÄ, UPEETA, HIGHSCHOOL-SPIRITTIÄ ja ELÄMÄNI-UNOHTUMATTOMINTA-VUOTTA kaikilla teineillä onkaan ollut! Kuulun itse siihen tylsään keski-ikäiseen laumaan, jonka lukiovuosia leimasi vakiovirranto: Pari tyyppiä per luokka lähti ja pari tuli takaisin. Jenkkivuosi, ok, ei kiinnostanut minua! Kavereita kyllä lähti ja tuli ja aika monelle se oli iso kasvun paikka. Toisaalta pääsin itse Ruotsiin Nordenin stipendiaatiksi ja sain lyhyen pätkän maistaa sitä pohjoismaista yhteistyötä - samanlaista erilaisuutta - joka kai jätti ikuisen nälän?

Stalingradin taistelu? Kirjaimellisesti. Rauha? Mitä se voisi olla? Tuhansia monin eri tavoin nälkäisiä ihmisiä liikkeellä. Siinä joukossa minun tyttäreni. MaNon, joka etsii itseään ja omaa paikkaansa tässä maailmassa :

Olen ajatellut, että tää Ranska on ollu tosi hyvä valinta, opin kielen ja kaikkea, mutta möhemmin, tosiaankin, haluaisin lähteä Lattareihin!