Porthanian 6. kerroksen salissa oli varsin tiivis tunnelma, runsas joukko vaihtareita ja vaihtareiden vanhempia AFS:n valmennustilaisuudessa. Suurin osa lähdössä, perinteisesti, jenkkeihin, mutta kaikkiaan 31 maahan Alankomaista Uruguayhin... Ranskaan 10, MaNon yhtenä tästä joukosta.
Kansainvälisyyskasvatusta - pahimmillaan kliseistä (18 vuotta sitten vaihdossa ollut oli haukotuttavin), parhaimmillaan hersyvän kyseenalaistavaa (nuorin ja vanhemmat vaihtarit/vaihtarin äiti olivat innostavimmat) - kaikki tietysti henkilökohtaisen tykkäysfiltterin läpi suodatettuna. MaNoniin vetosi eniten oma ikäluokka ja niin kai minuunkin - omani.
Bonheur
Sama fiilis kuin synnytysvalmennuksessa: Kaikki ovat täpinöissään, mutta oikeasti vasta jälkikäteen tajuaa, mistä on kyse, vaikka olisi mielestään kuinka hyvin valmistautunut. Lisäksi lähtiessä on jotain odotuseuforiaa, joka ei ole todellista - vähän sama kuin vastarakastuneella; olotila, joka ei ole todellinen saati normaali, joka voi kestää vain tietyn ajan, jonka jälkeen se muuttuu joksikin toiseksi. Parhaimmillaan paremmaksi.
Toisaalta järjestön edustajalta oli kiintoisa kuulla toinen näkökulma:
Hostvanhemmille vaihtari on kuin vauva, jonka jokaista elettä, ilmettä, sanaa seurataan ja mietitään: Nukkuuko hyvin? Miten ruoka maistuu? Kehittyykö kuten pitää? He ovat vastuussa tästä tulokkaasta: He haluavat tehdä parhaansa, yrittävät järjestää sen hyvän arjen ja esitellä omaa kulttuuriaan. Senkin vuoksi vaihtarin pitäisi muistaa ajatella myös heitä, viettää aikaa heidän kanssaan. Olla heidän luottamuksensa arvoinen.
Kannaattaa ottaa koulussa ja harrastuksissa aineita, joilla on sosiaalinen aspekti. Suomeksi: Mikä tahansa laji, jossa voi tavata mahdollisimman paljon ihmisiä on hyvä, silloin tutustuu ja oppii kieltä. Se voi olla jotain sellaista, mitä ei ikinä kotimaassa tekisi - mitä sillä on väliä ? Muistuu mieleen oma entinen luokkakaveri, joka jenkeissä osallistui koulun Marching Bandiin ja sitä kulkuetta harjoiteltiin tiiviisti kuukausikaupalla... Hän ei osannut soittaa mitään, mutta tehtävä olikin marssia ja pyörittää kapulaa - jotain mitä ei takuulla ole sitä ennen saati sen jälkeen tehnyt, mutta oleellista olikin ne viikottaiset harjoitukset, joiden kautta sulautui osaksi yhteisöä.
Kiinnostus, kohteliaisuus, elekieli - hymy! Avaimet selviytymiseen. Itse asiassa ne pätevät ihan joka paikassa ja joka maassa, myös kotona...
Bonjour tristesse
Useammasta "vaihtarielämäkerrasta" kuoriutuu esiin - kaiken sen jännän ja eksoottisen ja erityisen alta - jotain hyvin tyypillistä, jonka itsekin tunnistaa:
tylsyys. Kun arki on arkea ja rutiinit ja pakolliset jutut hoidettu, väliin jää vain latteata tyhjää. Kun ei se vaihtarius tarkoitakaan 24/7 biletystä, loputonta hymyilevien frendien laumaa joiden kanssa seikkaillaan päivästä toiseen... Kun se onkin istumista luokassa ja tunne, että ei tajua yhtään mitään ja on ihan yksin... Kun joutuukin olemaan
riippuvainen toisista, ei saakaan mennä ja tulla kuten kotona, ei enää jaksa kehittää jotain uutta kun on nähnyt jo "kaiken" eikä se enää huvita. Kun täytyy vain sopeutua. Olla se maskotti, jota voi olla kiva raahata ja esitellä - "
aatelkaa, mistä tää on..." - kunnes se onkin jo ihan vanha juttu, riippakivi; hostsisaruksilla onkin ihan oma elämä ja tosiystävyys tuntuu olevan mahdotonta. Kun kaikki onkin ihan tavallista elämää.
Perhetiedot ovat tulleet vasta harvoille - tuntuu oudolta olla
se harva - ja hiukan varoiteltiin liiasta yhteydenpidosta: Jos tulee liian vahvat mielikuvat, voi tulla samalla turhia ennakkopaineita. SOME-ajasta myös muistuteltiin:
Elä hetkessä, elä siellä missä olet - on raskasta, jos yrittää elää kahta elämää - käy niin, että putoat kummastakin!
Betises
MaNonista hauskinta oli lista, jossa oli lueteltu KIELLETYT ASIAT... Vanhempien iso pelko on, että vaihtari laitetaan maitojunalla kotiin, koska ei sopeudu tai pahimmillaan rikkoo sääntöjä. Vuosittain kuulemma ennenaikaisesti palaa n. 5-6 kaikkiaan paristasadasta vaihtarista, osa palautetaan, osa omana valintana.
Vanha "viisaus"
Sääntöjä saa rikkoa mutta siitä ei saa jäädä kiinni. Tyhmä ei saa olla. En kyllä usko, että MaNon menee rikkomaan mitään noista No-No-säännöistä, mutta sen sijaan hämmästyn suuresti, jos hänelle ei tule mitään sanomista...
En tiedä, kuinka lehmänhermoisia Ranskassa väillä yli-itsekkäiden teinien kanssa ollaan, itselläni ainakin menee pinna hyvinkin usein: Toisten huomioon ottaminen, siisteys, päivärytmi - niistä joutuu joka ikinen päivä muistuttamaan ja olemme isänsä kanssa miettineet, kuinka tulee pärjäämään... Annetaanko vaihtarille myös anteeksi asioita vieraan kulttuurin varjolla?
Perheen vaihto ei ole vaihdon loppu - se klisheinen "
jos kemiat ei kohtaa..." mutta ei sitä todellakaan toivoisi: Erityisesti koska perhe, jonne MaNon on menossa, on jo kokenut vaihtareiden isännöijä eli pitäisi olla kokemusta... Paikallisyhdisyksessä pitäisi myös olla yhdyshenkilö, joka voi auttaa "
vaikka ei olisi varsinaisia ongelmia - kulttuurierojen selvittelyt..."
Tyhmyys voi olla myös ajattelemattomuutta: Instaan voi postata jotain, huonona päivänä sanoa jotain, somettaa tai skaipata jotain... joka myöhemmin kaduttaa. Yleisöstä tuli hyvä kommentti: Muinoin, kun vaihtarit eivät voineet olla live-yhteydessä kotiin vaan piti kirjoittaa kirjeitä, ei ehkä ihan heti tullut tykitettyä ja aiheutettua ylidraamaa. Yön yli nukkuminen on aina viisasta.
Beaucoup de choses...
Tosi paljon tuli infoa, ajatuksia, muistiinpanoja, muistettavaa. Silti kaikki on edelleen
- teoriaa - lastenkasvatusoppaita voi lukea mielin määrin, mutta siinä vaiheessa kun
oikeasti vauva ei nuku vaan heräilee ja huutaa ties monettako tuntia, uhmaikäinen älämölöää pannen parastaan tai teini haistattaa ja panee haisemaan, kuinka moni muistaa ne täsmäneuvot ja hyvät käytännöt? Jälkikäteen yleensä miettii, että olihan sitä lukenut ja kuullut, mutta tätä se sitten
oikeasti on... Kunnes se vaihe on ohi.
MaNonin MaMie, äidinäiti, oli sotalapsi. Hän joutui pakenemaan 12-vuotiaana ja sai tutustua suomalaiseen uusmaalaiseen kulttuuriin ja opetella eritnäisiä selviytymisstrategioita. Kielikin piti opetella uudelleen - jos ei halunnut kuulla irvailua. Kokemus on ollut ikimuistoinen, pakoa kestänyt kohta 80 vuotta. Sinikka, aito pikku viipuritar, pakeni mukana, ainoa lapsuusmuisto, joka on nyt seuranamme.
MaNon saa lähteä omasta vapaasta tahdostaan tutustumaan kieleen, jota on opiskellut yhdeksänvuotiaasta, ja kulttuuriin, johon on saanut tutustua jo lukuisilla matkoilla. Silti varmasti jännittää ja sopeutumisessa on vaiheita. 16/17-vuotias on olevinaan niin aikuinen, mutta sisimmiltään edelleen se pieni, lapsi, joka hakee ympäristönsä hyväksyntää, vahvistusta kuulumisestaan yhteisöön.
Marseille, Saint Charles: Asema, jonne tullaan kaikkialta Euroopasta junalla ja lähikaupungeista linja-autoilla. Kukkulalla, kirkkaana kevätaamuna uskomaton näkymä yli kaupungin. Vahva 1800-luvun fiilis: Lyhtypylväät, valurautarakenteet, rakennukset...
Haussmannilaistyyppistä fasadia, raitiovaunukiskoja - Helsinkiin kaavaillaan juuri nyt kaupunkibulevardeja, tällainenko Länsiväylästäkin on tulossa...?
Vanhaa ja sen sisään ja väliin saneerattua uutta, shoppailua...
