KOLME - SOTA VAI RAUHA?

Virkeä, hyväkuntoinen tyttö. Yöt nukkuu paremmin. Paino nousee hyvin. 5640 g 58,5 cm, (päänympärys) 40,4 cm Th P.Wiksten 16.2.2000

Toissapäivänä tuli tasan kolme kuukautta MaNonin lähdöstä. Ja vähän aikaa sitten tuli eka kuukausi Heyrieux´ssa täyteen. Eilen skaipattiin pitkä rupeama. Tuntui, että pitkästä aikaa pystyttiin juttelemaan muutakin kuin vain pakollista - ihan liikaa ollut selvitettäviä ongelmia (pankkikortti, perheenvaihto, paketit jotka ei kulje...)

Ihmisistä, ihmissuhteista, maailmankuvasta, arvoista... Tuntuu, että etäisyys tekee välillä tosi hyvää, näkee asiat aivan eri tavalla. Osaa arvostaa kaikkea sitä, mitä on ja myös sitä, mitä ei ole. Toisaalta tuntuu, että vaihto ei ollenkaan sovi kaikille, on sen verran vaativa. Toisaalta se olisi todella opettava kaikille: Miten pärjätä, kun mikään ei olekaan itsestään selvää vaan joutuu oikeasti tekemään koko ajan töitä selvitäkseen alkeellisimmistakin asioista. Vaikka vastaanottamassa olisi ihmisiä, jotka haluavat auttaa. Eivät nekään kaikki ymmärrä sinua tai ajatuksiasi ja ole samaa mieltä siitä, mikä sinulle kuuluu tai miten sinun pitäisi käyttäytyä. Puhumattakaan ne, jotka alun perinkään eivät ole erityisesti halunneet sinua - miten vähintäänkin yrität tulla siedettävästi toimeen.

Väistämättä tulee jälleen kerran mieleen Euroopan tämänhetkinen tila ja pakolaiset: Jotkut lähtevät tai lähettävät lapsensa matkaan paremman elämän toivossa. Mitä se parempi elämä on? Suomalaisen vaihtarin äiti miettii hyvää kielitaitoa, kansainvälistymistä, ihmissuhteita, henkistä rikastumista... Taloudellinen turva on jo, vaihtariksi ei lähdetä ilman riittävää pääomaa tai stipendiä, joka on osoitus demokraattisen yhteiskunnan toimivuudesta. 

Jossain toisessa maassa on myös pakko olla  hankittuna matkarahaa, tavalla tai toisella: Ei ihmissalakuljettajat myönnä stipendejä saati kuljeta ilmaiseksi - harjoita hyväntekeväisyyttä. Epämääräinen roudaus kustantaa TUHANSIA euroja. Jos syystäkin kritisoidaan joitain vaihtarijärjestöjä eduntavoittelusta - mikä kuitenkin on ymmärrettävää koska kyse on kuitenkin julkisesti  LIIKETOIMINTAA harjoittavista yrityksistä - niin se on loppupeleissä valant des clopinettes kun tämän päivän liikuttelun tosibisnekseen verrataan. 

Upeaa kansainvälistymistä Pariisin Stalingradin metroasemalla syksyllä 2016. Sen jälkeen kun Jungle de Calais suljettiin, Pariisi on noussut entistä koreampaan kansainväliseen kukoistukseen. Mitä näiden alaikäisten äidit ovat miettineet? Mikä voi olla heidän lastensa tulevaisuus? Kielitaito - EIVÄT kuulemma halua jäädä Ranskaan, haluavat Britanniaan - oletuksena siis fluent English kunnossa. Checked. Kansainvälisyys, takuulla kunnossa kun niin monen maan läpi pakko matkustaa. Checked. Ihmissuhteita. Aivan takuulla pääsevät tekemisiin todella monenlaisten ihmisten kanssa, mukaanlukien kierot kusipäiset rikolliset, se vasta kasvattavaa on, jos  niistä hengissä selviää. Checked. Henkinen rikastuminen? Onhan se ihan kivaa, mutta ensin pitäisi rikastua ihan ilman henkistymistä. Elättää koko suku, tai vähintään perhe, joka ei ole ihan pieni. Ei ihan kevyt taakka kannettavaksi alaikäiselle.

Väkisinkin miettii myös kaikkia niitä suomalaisia, joita lähetettiin Ruotsiin ja Tanskaan sotalapsiksi. Haluttiin hyvää, haluttiin parasta, aiheutettiin elinikäiset traumat? Niin ainakin aika moni on jälkikäteen, aikuisena kuvannut. Parivuotias - alakouluikäinen - oppii tietenkin kielen suhteellisen nopeasti, mutta jos on yhdessä kulttuurissa kasvanut ja sitä ei toisessa arvosteta, kuinka pahat arvet se voi aiheuttaa? 

Entä sitten seitsentoistavuotias? Joka ihan itse on halunnut lähteä - tosin aivan älyttömän hypetyksen hyväuskoisena hölmönä nielleenä? Vasta jälkikäteen on tullut luettua kaikkea sitä skeidaa, jota teinipalstoilla pyörii: Kuinka MIELETÖNTÄ, UPEETA, HIGHSCHOOL-SPIRITTIÄ ja ELÄMÄNI-UNOHTUMATTOMINTA-VUOTTA kaikilla teineillä onkaan ollut! Kuulun itse siihen tylsään keski-ikäiseen laumaan, jonka lukiovuosia leimasi vakiovirranto: Pari tyyppiä per luokka lähti ja pari tuli takaisin. Jenkkivuosi, ok, ei kiinnostanut minua! Kavereita kyllä lähti ja tuli ja aika monelle se oli iso kasvun paikka. Toisaalta pääsin itse Ruotsiin Nordenin stipendiaatiksi ja sain lyhyen pätkän maistaa sitä pohjoismaista yhteistyötä - samanlaista erilaisuutta - joka kai jätti ikuisen nälän?

Stalingradin taistelu? Kirjaimellisesti. Rauha? Mitä se voisi olla? Tuhansia monin eri tavoin nälkäisiä ihmisiä liikkeellä. Siinä joukossa minun tyttäreni. MaNon, joka etsii itseään ja omaa paikkaansa tässä maailmassa :

Olen ajatellut, että tää Ranska on ollu tosi hyvä valinta, opin kielen ja kaikkea, mutta möhemmin, tosiaankin, haluaisin lähteä Lattareihin!