Pour immortaliser sa grossesse, une artiste argentine photographie sa grossesse mois par mois. Elle a réalisé chaque mois un cliché de son bidon qui pousse jusqu'à la naissance de bébé.
Muinoin Helsingissä oli mahdollista nähdä leffoja useammassa pikkuteatterissa. Televisiostakin tuntui tulevan nykyistä paljon enemmän ranskalaisleffoja.
Kun elokuvissa on oikeasti aikakausi - oli se sitten kuusi-, seitsemän-, kahdeksan- tai mitä tahansa kymmenlukua - se näkyy eikä yritä olla mitään jälkikäteen laastaroitua tai ei-kenenkäänaikaa...
Jälkikäteen, kerättyäni suosikkejani huomaan niitä yhdistävät tekijät: 1. Ne ovat tilallisia - niissä on ympäristö ja rakennuksia, jotka kiehtovat: Jotain modernia, jotain vanhaa, jotain jota ei ole perusamerikkalaisleffoissa. 2. Niissä on naisia, jotka ärsyttävät, mutta ovat sopivan itsenäisiä ja ulkonäöltään mieleenjääviä - ei "kauniita" - ja vastapainona parhaimmillaan miehiä, joissa on särmää mutta myös heikkoutta, inhimillisyyttä.
Jean-Luc Godard Tietenkin À bout de souffle, Pierrot le fou, Bande à part... lukemattomia loistavia leffoja. Kaikesta huolimatta oma ehdoton suosikkini on Le Mépris (1963): Siihen on kaksi syytä - BB ja Villa Malaparte - kumpaakin on vain pakko katsoa...
Éric Rohmer Jälleen monia yhä uudelleen katsomisen arvoisia: Pauline à la plage, L´ami de mon amie, Le genou de Claire...
Ehdoton kasariklassikko on Les Nuits de la pleine lune (1984) ja Pascale Ogier sen tähti, itse asiassa roolissaan varsin ärsyttävä egoisti, mutta juuri siksi niin kiinnostava. Sitä paitsi minä haluaisin itselleni sen mustan mekon, jossa on ne vetskariolkapäät...
La Mariée était en noir (1968 ) on leffa jonka näin ensimmäistä kertaa joskus lapsena TV:stä... Silloin jo minuun teki vaikutuksen SE talo ja SE parveke...! Puhumattakaan Jeanne Moreausta.
Vähän liian simppeli ollakseen klassikko, mutta silti kiehtova, aikakaudesta johtuen?
Les Amours imaginaires (2010) on kanadalaisen Xavier Dolanin ohjaama ja näyttelemä - pitkästä aikaa oikeassa teatterissa nautittu (onneksi on Orion!) ranskankielinen leffa, joka jäi mieleen kiitos omaperäisen otteen - juuri niin pateettinen, melodramaattinen, visuaalinen, hengästyttävä... Kävimme katsomassa sen yhdessä MaNonin kanssa, hänelle se ei oikein auennut, ehkä joskus myöhemmin...
Marguerite Duras – L'amant
De temps en temps ma mère décrète : demain on va chez le photographe. Elle se plaint du prix mais elle fait quand même les frais des photos de famille. Les photos, on les regarde, on ne se regarde pas mais on regarde les photographies, chacun séparément, sans un mot de commen¬taire, mais on les regarde, on se voit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti