Siellä se on: Piste oikeassa sijainnissa.
Täydellisen spooky fiilis. KYLLÄ, olen jännittänyt: Perjantain, lennon ja majoittumisen Résidenceen (kai se nyt menee oikealle portille, ei kadota tavaroitaan tai tule putsatuksi, älyää syödä mukaan laitettuja pikku eväitä ettei veren sokeri laske ja ala haastaa riitaa...)
Lauantaina en malttanut olla kurkkimatta AFS:n Facebookiin päivittyviä kuvia ja ehdin jo hermoilla, kun ensimmäisessä suomalaisten ryhmäkuvassa ei MaNonia näkynytkään... Kun pitkän ajan kuluttua tuli toinen kuva, tyttö poseerasi siinä Trocaderolla ja myöhemmin känny paikantui Pariisin Résidenceen, helpotti. Vaan sitten aloin taas jännäillä, kun känny uudellen katosi: Milloin lähtevät junat Pariisin Gare d´Austerlitziltä - ja milloin ne saapuvat Brive-la-Gaillarden asemalle... Miksei känny ole auki, mitään kuulu / näy... Vihdoin viimein Suomen klo 19.30 jälkeen känny löytyi - et, voilà - sijainti oikea! Yritin soittaa tuntia myöhemmin, jätin tekstarin, pyysin soittamaan, kunhan ehtii... Illallisaika, eli täytyy vain antaa tutustua uuteen perheeseensä...
Nykytekniikka on hyvää ja pahaa: Toisaalta se antaa mahdollisuuden seurata ja varmistaa, toisaalta se estää irtautumista, voi tehdä vainoharhaiseksi.
Olo on kuin vastasyntyneen kanssa: Nukkuuko se? Hyvä. Vai onko? Hengittääkö se vielä? Ei kai sillä ole liian kylmä tai kuuma? Söikö tarpeeksi? Vai liikaa? Onko itku hyvä vai paha - ja entä jos ei itke?
Tuntuu, että koko ajan on valmiina, säpsyy pienintäkin asiaa, ei luota vielä mihinkään. Ja odottaa - sitä heräämistä - sitä puhelua...
Amélie Nothomb - Stupeur et Tremblements
C'est une grande chose que de savoir quand on va mourir. On peut s'organiser et faire de son dernier jour une œuvre d'art.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti